Category: Blogiteksti

Ostin kesärenkaat moottoripyörään. Kun edullisesti sain hyvät kumit. Pakettejakin on taas tulossa, eikä nämä mene kuusen, vaan tallin pöydän alle. Lievitin ajamattomuuden tuskaa ostamalla vilkut ja niille releen, tilaamalla yhden työkalun, parit peitelevyt sekä vähän adapterijohtoa. Ankaraa vääntöä kävin ketjurasvarin ja höpinäpöntön eli tehopakoputken välillä mutta jätin molemmat vielä kauppaan, sillä tiedän että niihin tuskallisen hitaasti sulaviin keväthankiin on vielä matkaa melko monta päivää. Yritän selvitä vuodenvaihteen yli selaamatta karttoja, mutta sen verran tunnen itseäni että välipäivinä ne tulee kaivettua esille ja haaveileminen alkaa. Enää kolme täyttä kuukautta niin pääsee taas ajamaan.

Totti.

Kuraukkojen “Lapin Turnéé 2013” reissutarina editoitu tänne kaikkien nähtäväksi. Pitänee lisätä sivulle jonkinlainen “Uutisia” otsake, koska eihän tämä mitään blogitekstiä ole. Ainakaan minun mielestäni. Seuraavaksi täytyy opetella sisäisten linkkien tai sisällysluettelon tai muun vastaavan teko, että reissutarinat-osio säilyy helposti luettavassa muodossa.

Arkistojen kätköistä kaivettu ensimmäinen reissutarina. Muistan että tarina kirjoitettiin alunperin vain omaksi iloksemme. Sitten keksittiin tarjota sitä Moto1:lle ja sehän julkaistiinkin numerossa 6/2012. Näillä sivuilla oleva teksti ei ole alkuperäisen julkaisun teksti. Se oli, ainakin minun mielestäni, niin huonoa suomea ja täynnä tyhjänpäiväistä jorinaa että editoin sen uusiksi. Vanhojen valokuvien katselu herättää mukavia muistoja. Kirjoittaminenkin tuntuu mukavalta pitkästä aikaa. Aikaa vaan menee kun kaikki on uutta ja ihmeellistä.

Äkkiäpä se sitten kävi. Eilen illalla asiasta oli Markun kanssa puhetta jossain sivulauseessa. Myöhemmin illalla asia mainittiin porukan WhatsApp-keskustelussa ja tänä aamuna oli Pekka ostanut domainin.

Nämä sivut syntyivät vähän vahingossa ja sivutuotteena. Tarkoituksena on kuvata vähän erilaisempi reissuvideo. Onko ajankohta sitten ensi kesä vai joku muu, sitä ei vielä kukaan tiedä. Tätä videota varten kirjoitellaan hieman porukan historiikkia, kuka tapasi kenet ja koska ja niin edelleen. Mietittiin että samahan nuo on kylillä huudella. Kaivetaan vanhat reissutarinat arkistojen kätköistä ja lisällään nekin tänne jollain aikataululla.

Ensimmäinen “Totti kertoo” -kirjoitus on monta vuotta vanha teksti, jonka piti aloittaa blogikirjoitteluni silloin joskus. Mutta asia jäi ja lopulta unohtui. Yritetään nyt uudestaan, jos saisi jotain aikaiseksi. Täytyy vain ensin opetella WordPressin käyttö ja kerrata hieman kielioppia sekä oikeinkirjoitussääntöjä.

Viisi kuukautta vielä. Tai oli joku aika sitten. Nyt huomattavasti vähemmän, ehkä reipas sata päivää enää. Mietin pitkään jos tänä vuonna ei lähtisi. Tekisi jotain uutta ja erilaista. Menisi jonnekin muualle, jonkun muun porukan keskelle. Ei pysty, pakko mennä tänäkin vuonna. Pakko tavata taas samat henkilöt ja ehkä – toivottavasti – joukossa on joku uusikin.

Umpiperiä, eksymisiä, vilua, väsymystä ja sitä yhtä vielä päälle. Pölyä, kuraa, rapaa ja jos oikein hyvä tuuri sattuu niin kaatosadetta. Kaatumisia, muksahduksia, särkynyttä tekniikkaa, hajonneita laitteita. Ensin kuvataan, sitten vasta autetaan. Suunsoittoa, hyväntahtoista vinoilua, merkkisi mollaamista.

Mutta myöskin iloa, naurua, toveruutta, oikeita ystäviä. Avunantoa, loistavia neuvoja, erinomaisia vinkkejä. Uskomattomia tarinoita iltanuotiolla. Jos tällä kertaa puhuisi itse vähemmän ja kuuntelisi enemmän. Muistaisi kaksi hyvää tarinaa. Tai toisen niistä hienoista leiripaikoista. Tai sen yhden tien mistä kaikki tuntuvat puhuvan. Tai edes yhden tarinan.

Yhdenlaista terapiaa, sillä ketään ei kiinnosta miten sinulla siviilissä menee. Miten vaimo, lapset tai pomosi jaksaa. Ainoastaan miksi taas ajoit risteyksen pitkäksi, miksi taas navigoit väärin, miksi taas kaadoit pyöräsi. Mitä muutoksia teit pyörääsi talven aikana. Onhan tuo sun tekemäksi jopa ihan hyvä. Itse kun tekee niin tulee sellainen kuin sattuu tulemaan. Ihan on tekijänsä näköinen. Joo minä höyläsin ja isä kirveellä tasoitteli.

Ja eipä sen väliä, en minäkään tunne läheskään kaikkia. Suurimman osan tiedän nimimerkiltä, osan jopa ihan oikealta etunimeltä. Osaa en muista tänäkään vuonna, en vaikka olen joka vuosi esittäytynyt. Ja niin teen tänäkin vuonna, ja tänäkin vuonna hävettää etten muistanut. Antakaa anteeksi. Teen saman ensi vuonna uudestaan.

Ja tiedättekö mikä on pahinta? Se kun tulet reissusta kotiin. Peset kuraisevat ja haisevat ajokamasi, tuuletat telttasi ja makuupussisi, nakkelet puukon ja makkaratikun takaisin laatikkoon. Mietit miten korjaat pyöräsi naarmut ja kuhmut. Vai korjaatko ollenkaan. Nehän luovat sitä kuuluisaa katu-uskottavuutta, vaikka viimeiseen saakka vältät ajamista mustalla tiellä. Ainoa ajatus mielessäsi on se koska seuraavan kerran näet poikia ja pääset taas soralle.